Tuttavani osti pienehkön tilakeskuksen keskeltä ei mitään eli sellaisen hevosihmisen paratiisin. Hevosen saa kotiin ja katsella sen siluettia keittiön ikkunasta laskevaa aurinkoa vasten... Unelma.
Sitten tuli uudet säädökset, ja remontti nielaisi vanhassa navettarakenuksessa runsaasti euroja ja aiheutti harmaita hiuksia ja mielipahaa mutta ne karsinat kummiskin tuli siihen! Tarha alkoi muodostua pikkuhiljaa takapihan kumpuilevaan ja vaihtelevaan maastoon.Aitojen sisäpuolella pönötti vanhaa puuliiteriä,koivuja ja ikivanhoja omenapuita, joita tuore emäntä katseli kädet lanteilla ääretöntä ylpeyttä tuntien. Katselin uteliaana hänen innosta hehkuvia silmiään enkä pystynyt pidättelemään hymynkaretta joka vain hiipi suupieleeni.
Talliin siis tehtiin heti,muittamutkitta kaksi karsinaa,koska omalle tarvittiin kaveri,tietenkin! Toukokuun kuulaana ja tuulisena päivänä asukit sitten saapuivat pihamaata koristamaan ja talosta tekemään kodin, kuten asia minulle muotoiltiin... Pollet tutkivat maastoa hieman pörhöllään, päät korkealla ja hännät viuhkoina ne ottivat spurtteja ja pysähtyivät jälleen tuijottamaan. Tuuli tarttui vajan repsottavaan kattopeltiin ja pudotti sen kuuluvasti takaisin paikalleen saaden heppaset totaaliseen kauhun valtaan! Kumpikaan elävistä ei edes huomannut poikki napsahtavaa sähkölankaa tai ainakaan eivät olleet sen katkeamisesta pahoillaan vaan kaasuttelivat iloisesti kuravettä roiskutellen kohti sen ainoan naapurin viimitteen päälle laitettua pihamaata... Nämä kaksi kullanmurua saivat kuulla melkoisen ryöpytyksen kirosanoja ja liudan uusia lempinimiä. Siinä kotiin lampsiessa ja hikistä kavioeläintä perässäni hinatessani en voinut olla muistuttamatta siluetista joka näkyy keittiöön...
Siluetti siellä kyllä näkyi. Vajan katolla,läpsyttävän pellin päällä oli rähmällään eräs nuori-isäntä joka koitti joka raajallaan pitää sitä paikallaan edes sen aikaa että saisi muutaman ruuvin siihen survottua. Ja olisihan se onnistunut, jos alapuolella olisi ollut jotain muuta kuin jauhoksi muuttunutta entistä puuta...Isäntä oli siis löytänyt seuraavan projektinsa! Näin kutistui tarhakin hieman. Ainakin sen liiterin verran.
Muutamassa päivässä oli kaupunkilaispojasta kehkeytynyt lähes nero tarhan sähköjen suhteen, kädessä oli pullottava rakko vasaran ja porakoneen jäljiltä ja rautakaupasta oli jo saatu ensimmäiset alennukset. Emäntä...Niin,jo viikon jälkeen oli ennen niin huoliteltu tyttö-ihminen jättänyt hiukset harjaamatta ja lakkakin oli kynsistä lohkeillut.
Kahvipöydässä alkoi sitten se avautuminen. Kaveriksi otettu hevonen kohtelee kaltoin mamman mussukkaa,eikä sen omistaja sano sille siitä mitään. Ja vaikka oli sovittu että töillä voi korvata osan vieraan hoidosta,ei niitäkään ole tehty.Ei pääse mihinkään,ei leffaan,ei baariin,ei sinne eikä tänne... Sitten syttyy se idealamppu...Tehdään PIHATTO! Joo,sitte ei tarvii silleen katella kelloa ja hepat tykkää!Ja koska kengittäjää on todella vaikee muutenkaan saada,nii me ollaan jo kengättömiä ni voitaskohan me olla kuolaimettomiakin? Tässä vaiheessa isännys nousee huokaisten keinutuolista ja katoaa pihalle selkäänsä venytellen...Luon häneen ymmärtävän katseen.
No,yhteydenpito luonnollisesti vähenee ja loppuu. Meillä molemmillahan on hevosia...kotona. Kunnes jälleen kuulen iloisen äänen selittämässä miten siistii oli olla laivalla ja lontoossa ja siellä ja täällä...."kato kun mä laitoin pollen vieraalle ja meil on tosi hyvä valmentaja ja sit se vuokraaja ja siel on maneesi ja katoksetki tarhois..." hieman kadehtien hymyilen innolle luurissa ,katson ulos ja huokaisen, "mun täytyy mennä...ponin perkele on karus...." -se asiakkaan poni...
