Tavasin intensiivisesti Stiina Ikosen pakinaa HU:n sivulta. Kannattaa muuten lukea, ne on viihdyttäviä! Minulla oli aikaa miettiä siinä istuessani (tiedätte varmaan missä sitä lehteä luetaan) miten oikeaan hän taas osuikaan! Hän oli varmasti nähnyt mut jossain!!
Hän kertoo ravivalmentajan muodonmuutoksesta.Miten sitä talvella on harmaa,takkuinen ja epäsiisti. Kyllästynyt sairastaviin elikoihin, lumeen ja kaikkeen joka ylipäätään talveen liittyy.Kevään ensisäteiden myötä valmentaja varaa jo parturiin aikaa ja alkaa kuitenkin katsella myynti-ilmoituksia...
Osin osui oikeaan, osin hän on täysin väärässä!
Talvi... On oikeastaan tälläisen puttelaittajan mieleen. Lunta ei oikeastaan ole koskaan liikaa, se on useimmiten vain ihan väärässä paikassa ja ihan vääränlaista.Milloin hiertyy vuohiset auki ja toisinaan se puuro ei anna mitään pitoa. Kuitenkin kyse oli ulkomuodosta, valmentajan.
Minä itse en ole oikeastaan mihinkään aikaan vuodesta "ilosilmälle". Mutta oikeaan hän osui siinä, miten syksyllä kaivetaan päälle puhtaat talvivaatteet, jotka talven aikana sitten muuttuvat lähes itsekseen seisoviksi ja risaisiksi. Omat haalarit pettivät totaalisesti tänä talvena. Viime talvena hajosi vetoketju vain. Nyt on haarukset halki, vahvikkeet repsottaa ja henkselit on venahtaneet. Takin hihansuut otti raspista osumaa ja miehus ei kestänyt kitkaa joka maan ja mahan väliin muodostui. Olkapäässä on vanhaa, kuivunutta verta koska pokutti puri kieleensä ja kuivasi huulensa takkiin. Kaikkea muutakin öljystä matolääkkeisiin roikkuu pompassa...Hyi! No, pesen sen sitten...vaikka kesemmällä.
On totta, ettei suihkussa tule ravattua yhtenään ja kamalan kokoista tuulenpesää muistuttavasta kuontalostani sojottaa korsirehua. Naamani on harmaa, ja harmaammaksi muuttuu koska norttia palaa kiitettävästi harmitukseen polkemien, aurauksen, räkivien elukoiden ja jäätyneiden vesiputkien suloisessa sekamelskassa. Nenun alla saattaa olla nokea, koska polttelin roskia. Pöyhin nuotiotani ja sain käpälät mustiksi, kävelin pollen ohi joka piikkisikaa muistuttavalla tekniikalla heitti kaikki irtonaiset talvikarvansa nassulleni, joita sitten lääpin sillä mustalla kouralla pois... Lopputulema on erikoinen! Kyllä tällä naamalla Kyöpelinvuorelle pääsisi kokoustamaan pääsiäisenä!
Ryhti on...Niin,mikä ryhti?? Painunut kasaan ja kengät painaa ainakin tonnin. Niitä ei vaan enää jaksa nostella!
Siinä Stiinalla meni mönkään, ettei päivän pidentyessä vielä parturiaikaa varailla! Se maksaa, ja kukaan hevosihminen ei oikeasti maksa siitä, mikä kohdistuu itseen ja jonka voi hoitaa itse tai kaverin avustuksella...
Toki minäkin värjäsin hiukseni jokin aika sitten. Näin punapäänä hiusteni sävy oli virtsan ja banaanin välimaastossa ja laatu muiostutti jo tappuraa. Värjäsin siksi, ettei isäntä erehdy luulemaan kusiläntiksi kun etsii kyydistä tipahtanutta, hankeen hävinnyttä akkaansa... vaikkei se kyllä moista vaivaa varmaan näkisikiään...
On totta, että kevään edetessä joutuu pukeutumista miettimään uudestaan. Mahtaako olla yhtiäkään ehjiä housuja joihin talven jäljiltä vielä mahtuu? Ja missä hemmetissä ne edes on?! Ehkä hän ajatteli sen kuitenkin toisin. Kesämekkoon en kuitenkaan pukeudu koko kesänä. Paljaat varpaatkin voi tällä tontilla unohtaa kyiden ansiosta. Myynnissä olevien heppasten katsastaminen alkaa osaltani aikaisintaan toukokuussa eikä se tallin ovi auringossakaan ole mikään riemukaari! Korkeintaan se kaipaa maalia.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Jotain hyvääkin
Kaiken ehkä negatiivisen kirjoittamisen ja huonojen puolien esiin nostamisen jäljiltä, on aika kirjoittaa siitä, miksi tätä hommaa jaksaa puurtaa jokaikinen päivä, niska hiessä, vuositolkulla.
Suurin syy on kaikilla kuitenkin rakkaus hevosiin. Miten mukavaa on työskennellä noinkin jalon eläimen kanssa! vaikkei sana "jalo" nyt aina ensimmäisenä mieleen tulekkaan näistä karvaisista putte-juoksijoista...
Toissapäivänä talutin tunnin ähkyistä hevosta pitkin hankia, hiestä märkänä. Enkä tuntenut asiasta harmitusta tai muutakaan epämiellyttävää. Se oli vain tilanne johon tuli reagoida,nopeasti! Ja miten pienestä osaa tämä täti nauttia! Hymyilin,kuin lapsi Jouluna kun polle pyöräytti iiison paskan!
Takavuosina minulla oli hieman toimimattomampi peli.Kotona ihan jees,mutta radalla toisinaan täysi pelle. Katokselta se poistui kohti rataa kuin hauki kaislikosta. Toivoa sopi että kuski oli ehtinyt jo kyytiin... Joskus jo ensimmäisen ketjun kolahdus sai sen ryntäämään lentoon jolloin tuloksena oli koko varikon kattava kohahdus,muutama ärräpää ja rikkoutuneita varusteita. Koskaan ei kuitenkaan jäänyt startti väliin. Aina sain joltain lainaksi rikkoutuneen tilalle ehjää, sympatiaa ja lähdön jälkeen oli katoksella vastassa armeija miehiä ottamassa hullua kiinni. Vielä lastaukseenkin riitti apuja, eikä koskaan, ikinä, jäänyt kiitollisuuden velkaan eikä tarvinnut hävetä. Kiitos näille ihanille ihmisille!
Joskus olen ollut itsekin auttamassa kun hevonen ei halua peruuttaa katokseensa, anna laittaa kieltä kiinni, halua mennä koppiin tai ihan vaan päästämässä irti, että kuski turvallisesti pääsee jakkaralle. Hymy on riittänyt kiitokseksi. Seuraavalla retkellä ollaankin saatu sitten hyvät naurut katoskavereiden kesken. Joo, en tiedä kaikkien nimiä tai taustaa. Se on samantekevää. Minun kokemukseni riittää tuntemaan heidät.
Kiitän ihan jokaista ihmistä, joille auttaminen ja hymyileminen on luontaista. Lumipyry,kova pakkanen, kaatosade, pieleen mennyt startti tai mikä tahansa pettymys on helpompi kestää kun tunnelma kaikesta huolimatta on kannustava. Tai menestys, sekin on paaaaljon mukavampaa kun joku aidosti onnittelee, ilman pienintäkään kateutta. Tai nauttia toisen menestyksestä. Masussa kiertää parikin perhosta ja jostain nousee jälleen toivo; kyllä se huippu vielä voi omallekin kohdalle tulla! Se mikä pitää kiinni raveissa ja hevosissa ei ole maine, kunnia eikä kova raha, vaan se yhteenkuuluvuuden tunne, hevoset itsessään... Se hetki, kun tapaa tuttuja radalla ja saa/ antaa hyvänmielen auttaa jaksamaan taas yksin kotona. Se antaa voimaa ihmiselle seuraavaan starttiin asti. Tunnelma, se yhteisöllisyys...Se on syy,miksi harrastaja jaksaa puurtaa keskinkertaisen tai jopa huononkin hevosen kanssa!
Ja niille jotka päivät pääksytysten moittivat muita HTnetin kuuluisilla palstoilla, toivon totisesti, ettette itse koskaan kämmää tai tarvitse apua! Miettikää tilannetta jolloin se 500 kiloa raakaa lihaa päättää toimia tahtoanne vastaan, vaistojensa varassa. Tosin se pitää mielestänne varmasti pudottaa monttuun vaikka vika olisikin narun toisessa päässä...
Suurin syy on kaikilla kuitenkin rakkaus hevosiin. Miten mukavaa on työskennellä noinkin jalon eläimen kanssa! vaikkei sana "jalo" nyt aina ensimmäisenä mieleen tulekkaan näistä karvaisista putte-juoksijoista...
Toissapäivänä talutin tunnin ähkyistä hevosta pitkin hankia, hiestä märkänä. Enkä tuntenut asiasta harmitusta tai muutakaan epämiellyttävää. Se oli vain tilanne johon tuli reagoida,nopeasti! Ja miten pienestä osaa tämä täti nauttia! Hymyilin,kuin lapsi Jouluna kun polle pyöräytti iiison paskan!
Takavuosina minulla oli hieman toimimattomampi peli.Kotona ihan jees,mutta radalla toisinaan täysi pelle. Katokselta se poistui kohti rataa kuin hauki kaislikosta. Toivoa sopi että kuski oli ehtinyt jo kyytiin... Joskus jo ensimmäisen ketjun kolahdus sai sen ryntäämään lentoon jolloin tuloksena oli koko varikon kattava kohahdus,muutama ärräpää ja rikkoutuneita varusteita. Koskaan ei kuitenkaan jäänyt startti väliin. Aina sain joltain lainaksi rikkoutuneen tilalle ehjää, sympatiaa ja lähdön jälkeen oli katoksella vastassa armeija miehiä ottamassa hullua kiinni. Vielä lastaukseenkin riitti apuja, eikä koskaan, ikinä, jäänyt kiitollisuuden velkaan eikä tarvinnut hävetä. Kiitos näille ihanille ihmisille!
Joskus olen ollut itsekin auttamassa kun hevonen ei halua peruuttaa katokseensa, anna laittaa kieltä kiinni, halua mennä koppiin tai ihan vaan päästämässä irti, että kuski turvallisesti pääsee jakkaralle. Hymy on riittänyt kiitokseksi. Seuraavalla retkellä ollaankin saatu sitten hyvät naurut katoskavereiden kesken. Joo, en tiedä kaikkien nimiä tai taustaa. Se on samantekevää. Minun kokemukseni riittää tuntemaan heidät.
Kiitän ihan jokaista ihmistä, joille auttaminen ja hymyileminen on luontaista. Lumipyry,kova pakkanen, kaatosade, pieleen mennyt startti tai mikä tahansa pettymys on helpompi kestää kun tunnelma kaikesta huolimatta on kannustava. Tai menestys, sekin on paaaaljon mukavampaa kun joku aidosti onnittelee, ilman pienintäkään kateutta. Tai nauttia toisen menestyksestä. Masussa kiertää parikin perhosta ja jostain nousee jälleen toivo; kyllä se huippu vielä voi omallekin kohdalle tulla! Se mikä pitää kiinni raveissa ja hevosissa ei ole maine, kunnia eikä kova raha, vaan se yhteenkuuluvuuden tunne, hevoset itsessään... Se hetki, kun tapaa tuttuja radalla ja saa/ antaa hyvänmielen auttaa jaksamaan taas yksin kotona. Se antaa voimaa ihmiselle seuraavaan starttiin asti. Tunnelma, se yhteisöllisyys...Se on syy,miksi harrastaja jaksaa puurtaa keskinkertaisen tai jopa huononkin hevosen kanssa!
Ja niille jotka päivät pääksytysten moittivat muita HTnetin kuuluisilla palstoilla, toivon totisesti, ettette itse koskaan kämmää tai tarvitse apua! Miettikää tilannetta jolloin se 500 kiloa raakaa lihaa päättää toimia tahtoanne vastaan, vaistojensa varassa. Tosin se pitää mielestänne varmasti pudottaa monttuun vaikka vika olisikin narun toisessa päässä...
Tilaa:
Kommentit (Atom)