Kaiken ehkä negatiivisen kirjoittamisen ja huonojen puolien esiin nostamisen jäljiltä, on aika kirjoittaa siitä, miksi tätä hommaa jaksaa puurtaa jokaikinen päivä, niska hiessä, vuositolkulla.
Suurin syy on kaikilla kuitenkin rakkaus hevosiin. Miten mukavaa on työskennellä noinkin jalon eläimen kanssa! vaikkei sana "jalo" nyt aina ensimmäisenä mieleen tulekkaan näistä karvaisista putte-juoksijoista...
Toissapäivänä talutin tunnin ähkyistä hevosta pitkin hankia, hiestä märkänä. Enkä tuntenut asiasta harmitusta tai muutakaan epämiellyttävää. Se oli vain tilanne johon tuli reagoida,nopeasti! Ja miten pienestä osaa tämä täti nauttia! Hymyilin,kuin lapsi Jouluna kun polle pyöräytti iiison paskan!
Takavuosina minulla oli hieman toimimattomampi peli.Kotona ihan jees,mutta radalla toisinaan täysi pelle. Katokselta se poistui kohti rataa kuin hauki kaislikosta. Toivoa sopi että kuski oli ehtinyt jo kyytiin... Joskus jo ensimmäisen ketjun kolahdus sai sen ryntäämään lentoon jolloin tuloksena oli koko varikon kattava kohahdus,muutama ärräpää ja rikkoutuneita varusteita. Koskaan ei kuitenkaan jäänyt startti väliin. Aina sain joltain lainaksi rikkoutuneen tilalle ehjää, sympatiaa ja lähdön jälkeen oli katoksella vastassa armeija miehiä ottamassa hullua kiinni. Vielä lastaukseenkin riitti apuja, eikä koskaan, ikinä, jäänyt kiitollisuuden velkaan eikä tarvinnut hävetä. Kiitos näille ihanille ihmisille!
Joskus olen ollut itsekin auttamassa kun hevonen ei halua peruuttaa katokseensa, anna laittaa kieltä kiinni, halua mennä koppiin tai ihan vaan päästämässä irti, että kuski turvallisesti pääsee jakkaralle. Hymy on riittänyt kiitokseksi. Seuraavalla retkellä ollaankin saatu sitten hyvät naurut katoskavereiden kesken. Joo, en tiedä kaikkien nimiä tai taustaa. Se on samantekevää. Minun kokemukseni riittää tuntemaan heidät.
Kiitän ihan jokaista ihmistä, joille auttaminen ja hymyileminen on luontaista. Lumipyry,kova pakkanen, kaatosade, pieleen mennyt startti tai mikä tahansa pettymys on helpompi kestää kun tunnelma kaikesta huolimatta on kannustava. Tai menestys, sekin on paaaaljon mukavampaa kun joku aidosti onnittelee, ilman pienintäkään kateutta. Tai nauttia toisen menestyksestä. Masussa kiertää parikin perhosta ja jostain nousee jälleen toivo; kyllä se huippu vielä voi omallekin kohdalle tulla! Se mikä pitää kiinni raveissa ja hevosissa ei ole maine, kunnia eikä kova raha, vaan se yhteenkuuluvuuden tunne, hevoset itsessään... Se hetki, kun tapaa tuttuja radalla ja saa/ antaa hyvänmielen auttaa jaksamaan taas yksin kotona. Se antaa voimaa ihmiselle seuraavaan starttiin asti. Tunnelma, se yhteisöllisyys...Se on syy,miksi harrastaja jaksaa puurtaa keskinkertaisen tai jopa huononkin hevosen kanssa!
Ja niille jotka päivät pääksytysten moittivat muita HTnetin kuuluisilla palstoilla, toivon totisesti, ettette itse koskaan kämmää tai tarvitse apua! Miettikää tilannetta jolloin se 500 kiloa raakaa lihaa päättää toimia tahtoanne vastaan, vaistojensa varassa. Tosin se pitää mielestänne varmasti pudottaa monttuun vaikka vika olisikin narun toisessa päässä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti