Omaan pihaan

Tuttavani osti pienehkön tilakeskuksen keskeltä ei mitään eli sellaisen hevosihmisen paratiisin. Hevosen saa kotiin ja katsella sen siluettia keittiön ikkunasta laskevaa aurinkoa vasten... Unelma.
 Sitten tuli uudet säädökset, ja remontti nielaisi vanhassa navettarakenuksessa runsaasti euroja ja aiheutti harmaita hiuksia ja mielipahaa mutta ne karsinat kummiskin tuli siihen! Tarha alkoi muodostua pikkuhiljaa takapihan kumpuilevaan ja vaihtelevaan maastoon.Aitojen sisäpuolella pönötti vanhaa puuliiteriä,koivuja ja ikivanhoja omenapuita, joita tuore emäntä katseli kädet lanteilla ääretöntä ylpeyttä tuntien. Katselin uteliaana hänen innosta hehkuvia silmiään enkä pystynyt pidättelemään hymynkaretta joka vain hiipi suupieleeni.
 Talliin siis tehtiin heti,muittamutkitta kaksi karsinaa,koska omalle tarvittiin kaveri,tietenkin! Toukokuun kuulaana ja tuulisena päivänä asukit sitten saapuivat pihamaata koristamaan ja talosta tekemään kodin, kuten asia minulle muotoiltiin... Pollet tutkivat maastoa hieman pörhöllään, päät korkealla ja hännät viuhkoina ne ottivat spurtteja ja pysähtyivät jälleen tuijottamaan. Tuuli tarttui vajan repsottavaan kattopeltiin ja pudotti sen kuuluvasti takaisin paikalleen saaden heppaset totaaliseen kauhun valtaan! Kumpikaan elävistä ei edes huomannut poikki napsahtavaa sähkölankaa tai ainakaan eivät olleet sen katkeamisesta pahoillaan vaan kaasuttelivat iloisesti kuravettä roiskutellen kohti sen ainoan naapurin viimitteen päälle laitettua pihamaata... Nämä kaksi kullanmurua saivat kuulla melkoisen ryöpytyksen kirosanoja ja liudan uusia lempinimiä. Siinä kotiin lampsiessa ja hikistä kavioeläintä perässäni hinatessani en voinut olla muistuttamatta siluetista joka näkyy keittiöön...
 Siluetti siellä kyllä näkyi. Vajan katolla,läpsyttävän pellin päällä oli rähmällään eräs nuori-isäntä joka koitti joka raajallaan pitää sitä paikallaan edes sen aikaa että saisi muutaman ruuvin siihen survottua. Ja olisihan se onnistunut, jos alapuolella olisi ollut jotain muuta kuin jauhoksi muuttunutta entistä puuta...Isäntä oli siis löytänyt seuraavan projektinsa! Näin kutistui tarhakin hieman. Ainakin sen liiterin verran.
 Muutamassa päivässä oli kaupunkilaispojasta kehkeytynyt lähes nero tarhan sähköjen suhteen, kädessä oli pullottava rakko vasaran ja porakoneen jäljiltä ja rautakaupasta oli jo saatu ensimmäiset alennukset. Emäntä...Niin,jo viikon jälkeen oli ennen niin huoliteltu tyttö-ihminen jättänyt hiukset harjaamatta ja lakkakin oli kynsistä lohkeillut.
 Kahvipöydässä alkoi sitten se avautuminen. Kaveriksi otettu hevonen kohtelee kaltoin mamman mussukkaa,eikä sen omistaja sano sille siitä mitään. Ja vaikka oli sovittu että töillä voi korvata osan vieraan hoidosta,ei niitäkään ole tehty.Ei pääse mihinkään,ei leffaan,ei baariin,ei sinne eikä tänne... Sitten syttyy se idealamppu...Tehdään PIHATTO! Joo,sitte ei tarvii silleen katella kelloa ja hepat tykkää!Ja koska kengittäjää on todella vaikee muutenkaan saada,nii me ollaan jo kengättömiä ni voitaskohan me olla kuolaimettomiakin? Tässä vaiheessa isännys nousee huokaisten keinutuolista ja katoaa pihalle selkäänsä venytellen...Luon häneen ymmärtävän katseen.
 No,yhteydenpito luonnollisesti vähenee ja loppuu. Meillä molemmillahan on hevosia...kotona. Kunnes jälleen kuulen iloisen äänen selittämässä miten siistii oli olla laivalla ja lontoossa ja siellä ja täällä...."kato kun mä laitoin pollen vieraalle ja meil on tosi hyvä valmentaja ja sit se vuokraaja ja siel on maneesi ja katoksetki tarhois..." hieman kadehtien hymyilen innolle luurissa ,katson ulos ja huokaisen, "mun täytyy mennä...ponin perkele on karus...." -se asiakkaan poni...

Ei kuoriudu perhosta

Tavasin intensiivisesti Stiina Ikosen pakinaa HU:n sivulta. Kannattaa muuten lukea, ne on viihdyttäviä! Minulla oli aikaa miettiä siinä istuessani (tiedätte varmaan missä sitä lehteä luetaan) miten oikeaan hän taas osuikaan! Hän oli varmasti nähnyt mut jossain!!
 Hän kertoo ravivalmentajan muodonmuutoksesta.Miten sitä talvella on harmaa,takkuinen ja epäsiisti. Kyllästynyt sairastaviin elikoihin, lumeen ja kaikkeen joka ylipäätään talveen liittyy.Kevään ensisäteiden myötä valmentaja varaa jo parturiin aikaa ja alkaa kuitenkin katsella myynti-ilmoituksia...
 Osin osui oikeaan, osin hän on täysin väärässä!
Talvi... On oikeastaan tälläisen puttelaittajan mieleen. Lunta ei oikeastaan ole koskaan liikaa, se on useimmiten vain ihan väärässä paikassa ja ihan vääränlaista.Milloin hiertyy vuohiset auki ja toisinaan se puuro ei anna mitään pitoa. Kuitenkin kyse oli ulkomuodosta, valmentajan.
 Minä itse en ole oikeastaan mihinkään aikaan vuodesta "ilosilmälle". Mutta oikeaan hän osui siinä, miten syksyllä kaivetaan päälle puhtaat talvivaatteet, jotka talven aikana sitten muuttuvat lähes itsekseen seisoviksi ja risaisiksi. Omat haalarit pettivät totaalisesti tänä talvena. Viime talvena hajosi vetoketju vain. Nyt on haarukset halki, vahvikkeet repsottaa ja henkselit on venahtaneet. Takin hihansuut otti raspista osumaa ja miehus ei kestänyt kitkaa joka maan ja mahan väliin muodostui. Olkapäässä on vanhaa, kuivunutta verta koska pokutti puri kieleensä ja kuivasi huulensa takkiin. Kaikkea muutakin öljystä matolääkkeisiin roikkuu pompassa...Hyi! No, pesen sen sitten...vaikka kesemmällä.
 On totta, ettei suihkussa tule ravattua yhtenään ja kamalan kokoista tuulenpesää muistuttavasta kuontalostani sojottaa korsirehua. Naamani on harmaa, ja harmaammaksi muuttuu koska norttia palaa kiitettävästi harmitukseen polkemien, aurauksen, räkivien elukoiden ja jäätyneiden vesiputkien suloisessa sekamelskassa. Nenun alla saattaa olla nokea, koska polttelin roskia. Pöyhin nuotiotani ja sain käpälät mustiksi, kävelin pollen ohi joka piikkisikaa muistuttavalla tekniikalla heitti kaikki irtonaiset talvikarvansa nassulleni, joita sitten lääpin sillä mustalla kouralla pois... Lopputulema on erikoinen! Kyllä tällä naamalla Kyöpelinvuorelle pääsisi kokoustamaan pääsiäisenä!
 Ryhti on...Niin,mikä ryhti?? Painunut kasaan ja kengät painaa ainakin tonnin. Niitä ei vaan enää jaksa nostella!
 Siinä Stiinalla meni mönkään, ettei päivän pidentyessä vielä parturiaikaa varailla! Se maksaa, ja kukaan hevosihminen ei oikeasti maksa siitä, mikä kohdistuu itseen ja jonka voi hoitaa itse tai kaverin avustuksella...
 Toki minäkin värjäsin hiukseni jokin aika sitten. Näin punapäänä hiusteni sävy oli virtsan ja banaanin välimaastossa ja laatu muiostutti jo tappuraa. Värjäsin siksi, ettei isäntä erehdy luulemaan kusiläntiksi kun etsii kyydistä tipahtanutta, hankeen hävinnyttä akkaansa... vaikkei se kyllä moista vaivaa varmaan näkisikiään...
 On totta, että kevään edetessä joutuu pukeutumista miettimään uudestaan. Mahtaako olla yhtiäkään ehjiä housuja joihin talven jäljiltä vielä mahtuu? Ja missä hemmetissä ne edes on?! Ehkä hän ajatteli sen kuitenkin toisin. Kesämekkoon en kuitenkaan pukeudu koko kesänä. Paljaat varpaatkin voi tällä tontilla unohtaa kyiden ansiosta. Myynnissä olevien heppasten katsastaminen alkaa osaltani aikaisintaan toukokuussa eikä se tallin ovi auringossakaan ole mikään riemukaari! Korkeintaan se kaipaa maalia.

Jotain hyvääkin

Kaiken ehkä negatiivisen kirjoittamisen ja huonojen puolien esiin nostamisen jäljiltä, on aika kirjoittaa siitä, miksi tätä hommaa jaksaa puurtaa jokaikinen päivä, niska hiessä, vuositolkulla.
 Suurin syy on kaikilla kuitenkin rakkaus hevosiin. Miten mukavaa on työskennellä noinkin jalon eläimen kanssa! vaikkei sana "jalo" nyt aina ensimmäisenä mieleen tulekkaan näistä karvaisista putte-juoksijoista...
 Toissapäivänä talutin tunnin ähkyistä hevosta pitkin hankia, hiestä märkänä. Enkä tuntenut asiasta harmitusta tai muutakaan epämiellyttävää. Se oli vain tilanne johon tuli reagoida,nopeasti! Ja miten pienestä osaa tämä täti nauttia! Hymyilin,kuin lapsi Jouluna kun polle pyöräytti iiison paskan!
 Takavuosina minulla oli hieman toimimattomampi peli.Kotona ihan jees,mutta radalla toisinaan täysi pelle. Katokselta se poistui kohti rataa kuin hauki kaislikosta. Toivoa sopi että kuski oli ehtinyt jo kyytiin... Joskus jo ensimmäisen ketjun kolahdus sai sen ryntäämään lentoon jolloin tuloksena oli koko varikon kattava kohahdus,muutama ärräpää ja rikkoutuneita varusteita. Koskaan ei kuitenkaan jäänyt startti väliin. Aina sain joltain lainaksi rikkoutuneen tilalle ehjää, sympatiaa ja lähdön jälkeen oli katoksella vastassa armeija miehiä ottamassa hullua kiinni. Vielä lastaukseenkin riitti apuja, eikä koskaan, ikinä,  jäänyt kiitollisuuden velkaan eikä tarvinnut hävetä. Kiitos näille ihanille ihmisille!
 Joskus olen ollut itsekin auttamassa kun hevonen ei halua peruuttaa katokseensa, anna laittaa kieltä kiinni, halua mennä koppiin tai ihan vaan päästämässä irti, että kuski turvallisesti pääsee jakkaralle. Hymy on riittänyt kiitokseksi. Seuraavalla retkellä ollaankin saatu sitten hyvät naurut katoskavereiden kesken. Joo, en tiedä kaikkien nimiä tai taustaa. Se on samantekevää. Minun kokemukseni riittää tuntemaan heidät.
 Kiitän ihan jokaista ihmistä, joille auttaminen ja hymyileminen on luontaista. Lumipyry,kova pakkanen, kaatosade, pieleen mennyt startti tai mikä tahansa pettymys on helpompi kestää kun tunnelma kaikesta huolimatta on kannustava. Tai menestys, sekin on paaaaljon mukavampaa kun joku aidosti onnittelee, ilman pienintäkään kateutta. Tai nauttia toisen menestyksestä. Masussa kiertää parikin perhosta ja jostain nousee jälleen toivo; kyllä se huippu vielä voi omallekin kohdalle tulla! Se mikä pitää kiinni raveissa ja hevosissa ei ole maine, kunnia eikä kova raha, vaan se yhteenkuuluvuuden tunne, hevoset itsessään... Se hetki, kun tapaa tuttuja radalla ja saa/ antaa hyvänmielen auttaa jaksamaan taas yksin kotona. Se antaa voimaa ihmiselle seuraavaan starttiin asti. Tunnelma, se yhteisöllisyys...Se on syy,miksi harrastaja jaksaa puurtaa keskinkertaisen tai jopa huononkin hevosen kanssa!
Ja niille jotka päivät pääksytysten moittivat muita HTnetin kuuluisilla palstoilla, toivon totisesti, ettette itse koskaan kämmää tai tarvitse apua! Miettikää tilannetta jolloin se 500 kiloa raakaa lihaa päättää toimia tahtoanne vastaan, vaistojensa varassa. Tosin se pitää mielestänne varmasti pudottaa monttuun vaikka vika olisikin narun toisessa päässä...

Kanssaeläjät

Ravipaikalla on tullut jälleen uusi ilmiö esiin; varastelu,"lainaaminen" tai luvaton käyttöön otto, millä nimellä sitä sitten haluaa kutsuakkaan. Niin ikävää kuin se onkin ja hankalaa, lukitkaa autonne ovet ja piilottakaa kaikki vähänkin arvokas!
 Eräs porukka oli raviloissa kilvan ajossa parin pollen ja kolmen ihmisen toimesta. Aikaa kulutettiin, niinkuin asiaan kuuluu, jokainen omissa toimissaan. Yksi talutteli hevosta, toinen säntäsi sisäänkirjoitukseen. Ja se kolmas, sitä kutsui luonto...
 Autossa oli ovet lukitsematta mutta kuitenkin suljettuna. Sisäänkirjoituksesta palannut täti-ihminen löysi avonaiselta ovelta, autoon kumartuneen miehen jolla heppa oli narussa takapiruna. Kun täti hölmistyneenä availi äänijänteitään kysellen mitä vit...hittoa tapahtuu, oli setä nostanut naamansa autosta, kertonut erehtyneensä ajoneuvosta ja pahoitteli. Kolmen ihmisen keräännyttyä auton kupeille keräilemään leukojaan maasta, oli koko ukkeli hävinnyt rikostovereineen varikon pimeyteen kuten lompakkokin...
 Eipä tullut startista edes naftarahoja eikä sitten montaa euroa jäänyt käteen muutenkaan... Onko totta, ettei enää voi luottaa edes "omiin"? Kolmeenkymmeneen vuoteen ei ole tarvinnut pelätä omaisuuden katoamista raveissa, joku näkee kuitenkin ja tuttujahan tässä ollaan!
 Alan jo uskoa jonkun tarvinneen piiskan jonka luulin jättäneeni kotiin, sekuntaattorin, jonka katoamisesta syytin lastani ja se uudenkarhea rintaremmi... onkohan sekään oikeasti eksynyt kotoa ilman apua? Pitääköhän sitä nykyään kantaa koko katos tyhjäksi heti kun poistuu pissille vai palkkaanko ison sedän nahkaliivillä vartioimaan maallista omaisuuttani? Näyttäisi kenties jännältä kun joka katoksella olisi kyräilevä HelvetinEnkeli. Jos joku erehtyisi palkkaamaan vahtinsa eri jengistä, ravit peruttaisiin varmaankin varikolla sattuneen konfliktin vuoksi. Sekin kuitenkin tuntuisi mukavammalta kuin huomata tulleensa ryöstetyksi. Tuntuu kuin oma perhe pettäisi  ja hylkäisi... Miksei mikään ole kuin ennen!

Varustelua

Katselin jälleen vanhoja hevoskuvia, niin omiani kuin toistenkin napsimia. Katselin tarkemmin varusteita. Ratsastajalla ei yleensä kypärää, jalassa farkut tai verkkarit, lenkkarit tai mustat Kontiot. ( Paaaaljon myöhemmin, joskus 90-luvulla, piti ihmisellä olla Ma-Nut ja Aiglen saappaat sekä ehdottomasti Leviksen paita...) Heppasella littiin istuttu satula ja satulan alla ehkä oikea huopa tai sitten joku shaali käännettynä...saattoi olla vilttikin, jos penkki oli ihan sopimaton. Yleisesti polleilla on kuvissa jonkinlaiset suitset, ilman turparemmiä.
 Mitenkähän kummassa sitä elikot pysyivät ehjinä ja tyttölapset hengissä? Ei ollut sitä kypärää saati turvaliiviä tai turvajalustimia! Hevosille ei ollut tarjolla kovinkaan paljon tilpehööriä ja muistan kun sain ensimmäiset pintelit taloon, ne olivat kauniit, sinapin keltaiset! Kätköistäni käveli vastaan myös satula. Se sellainen kaikille passeli. Ei tykkisatula, vaan sellainen ruskea, jonka alapuoli on ehkä joskus ollut nahan värinen, aika vaan on sävyttänyt sen noihin pinteleihin sopivaksi! Nostin satulaa korkeammalle suojaan kaikelta pahalta kun tajusin sen olevan ainakin kaksikertaa painavampi kuin nykyiset satulani... Milläköhän helvetillä olen saanut sen punnerrettua mukulana jonkun otuksen selkään?? Varoiksi testasin vieressä köllöttävää "Stuppenia" ja totta se oli! Paaaaaljon keveämpi peli...
 Silloin pentuaikana siis ratsasteltiin niillä satuloilla ja vehkeillä mitä oli. Olipa jostain satulasta tippunut siipikin jo aikaa sitten kyydistä ja toisesta oli nitkahtanut runko. Tämä kaikki oli tiedossa, siitä ei välitetty! En onneksi puhu nyt ratsutallien hummista, vaan näistä jaloista puttejuoksijoista jotka vapaapäivinään toteuttivat uljaan ratsun virkaa mukisematta sänkimaalla, pienen ja innokkaan hevostytön hytkyessä selässä.
 Nykyisin jokaiselle aloittavalle ihmisen lapselle ostetaan ensimmäiseksi hanskat, piiska, ratsastussaappaat, -housut ja turvaliivi. Kypärän voi lainata tallilta. Piiska... Miksi? Kuuluuko se jo perusvarusteisiin? Eikö se kypärä olisi kuitenkin järkevämpi vaihtoehto?? No, se ei kuulu tähän!
 Odotin, että kolmenkympin kriisini huipentuisi blingbling-otsikseen vaan koko kyseistä "riisiä" ei sitten tullutkaan! En ole vieläkään syttynyt kaiken maailman muotoiltuihin merkkiluomuksiin, vaikka tänävuonna ensimmäistä romaania -vaimikäsenyoli- käytinkin... Josko viirenkympin villitys sitte sais vaihtamaan nahkaohjat mallia SA-int johonkin vallanhienoon, puhvelin persnahasta kauniisti letitettyyn  ja timangeilla koristeltuun vaihtoehtoon... Jään mielenkiinnolla odottamaan!

Ystävät

Näin muuton jäljiltä osa kavereista on pudonnut kyydistä. Mitään dramatiikkaa siihen ei liity, kunhan "unohtivat" tai "unohtuivat". Ystävät tietysti kulkevat mukana ajatuksissa päivittäin ja puhelimella voi pitää yhteyttä aina kun on sopiva väli ja jotain kerrottavaa.
 Mutta tuttavat... ihmiset, joita et sitten ilmeisesti tuntenutkaan, on luku sinänsä! Hetkittäin miettii ja pyörittelee päässään jos jonkinlaista salaliittoteoriaa siitä miten ne "kaverit" keskenään supisevat ja tekevät elämästäsi asteen monimutkaisempaa. Naisten kesken tämä ei ole mahdotonta eikä tavatonta, vaan ennemminkin tyypillistä!
 Myös sukulaiset tuntuvat ottavan itseensä jokaisen sanan jonka heille sanot... Onko paikkakunnan vaihto sitten jonkinlainen kannanotto? Onko ystävillä kategoriat paikkakunnan mukaan? Itselläni ei ole ollut tapana lokeroida heitä.
 Olen myös havainnut puhelimen olevan useita päiviä aivan hiljaa, kun etäisyys estää kysymästä apuun. Puhelimessa on monta numeroa, joista soitettaessa osaa varautua lisätöihin. "Varamiespalvelun" loputtua osaltani, ei ole ko. numeroista enää soiteltu. Se niistäkin "ystävistä".
 En ole kokenut olevani laumasielu. Vaikka useimmiten olen yksin, en ole yksinäinen. Talven tullen on mukava hiihdellä itsekseen metsissä, tehdä pihalla lumienkeli tai laskea mäkeä pulkalla -ihan itsekseen! Kannattaa kokeilla, kotona kun ei tarvitse muksua edes rekvisiitaksi! Myös hevosten liikuttaminen on aikaa itsensä kanssa, enkä pelkää sitä lainkaan! Joskus on aivan mahtavaa saada maastoon seuraa; saa nauraa, jutella mukavia ja nauttia hevosista ja luonnosta... Ah, niin hienoa ja harvinaista herkkua!
 Onko vanhassa viisaudessa sittenkin perää? "Poissa silmistä, poissa mielestä"...
Ihmisiä tulee ja menee elämässäni jatkossakin, niin se vain on. Pitää kai ajatella vain olevansa heidän yläpuolellaan, joku rinsessa! "Ei se mitään ystävä hyvä, et ollutkaan arvoiseni"

Raveista

Raviurheilu on sitä,missä hevoset kiitää ovaalin muotoista rataa ympäri,vetäen ultrakevyissä rattaissa eripainoisia kuskeja.Tarkoitus on pysyä ravilla ja tuikata turpakarva ensimmäisenä ohi maalipaalun.Nopeasti selitettynä.
 Muistan kun pienenä tyttönä pääsin raveihin. Se tunne! Keollinen muurahaisia masussa katselin kadehtien hoitajatyttöjen perään. Ne taluttivat kiiltäviä, sulavalinjaisia ja notkeita juoksijoitaan, käärivät, pesivät, jynssäsivät, juttelivat ja nauroivat! Heillä oli farkut, ylisuuret villapaidat ja varsista käännetyt saappaat. Saappaan sisäpintaan oli kirjoitettu mustalla tussilla lempiheppasten nimet, kauniisti. Ne oli niin cool... huoh. Keski-ikäiset miehet katselivat tyttöjä mielellään ja juttelivat kaksimielisiä, nauroivat päälle kun huomasivat jonkun häkeltyvän. Pullo kiersi katoksella ja jokainen viihtyi, kaikki tunsi kaikki, eikä kukaan ollut ulkopuolella. Hevosilla ei välttämättä ollut kaikkia kenkiä, mutta miehillä oli tanssikengätkin!
 Muistan miten hengitin raveja. Imin sisääni hikisten hevosten,linimenttien,tupakansavun,kahvin ja viinan tuoksujen karvasta coctailia. Se haju tulee vielä joskus vastaan -harvemmin. Talvella kun tuohon katkeran suloiseen sekoitukseen vielä lisätään grilliltä leijailevat tuoksut, on tunnelma saavutettu!
 Muutamia vuosia olin pois radoilta,toimiessani "maalaisvalmentajana" pienellä tallilla ja pitäessäni toipilashevosia, paluu radalle olikin pettymys! Ne keski-ikäiset oli papottuneet,ja olivatkin ainoat jotka saivat tätin jäämään katokseensa. Ikävä sanoa näin "ääneen", mutta mitä enemmän ala naisistuu, sitä kylmempää ja kovempaa tulee raviurheilusta. Joka katoksella on se paskaa niellyt, viimeisenpäälle meikattu, ravimaailman johtaviin vaatemerkkeihin verhoutuva välineurheilija joka ilmeisesti haulikolla uhaten on saatu lakatut kyntensä pilaamaan tuon likaisen eläimen takia. Tälläiselle kun sanot reippaasti "moi,mikäs lähtö sulla on?" se katsoo sua halveksien päästä varpaisiin, tuijottaa hetken kuin ei uskoisi silmiään, katsoo pois ja huokaisee. Se ikäänkuin toivoo sinun häipyvän koko maailmasta ja kertoo koko kehollaan ettei halua olla kaltaisesi ihmisen kanssa missään tekemisissä. Kun sen katokselle eksyy toinen samanmoinen tyttölapsi, alkaa ässät suhista, sukupuolielimet lentää ja sylki erittyä. Nuorista naisista katoaa kauneus ja jalo eläin onkin vain "luuska","paska" ja "kalustoa"...
 On työn ja tuskan takana löytää hymy kasvoille kun ne papat tulee iloisesti tervehtimään "Jaa,tyttökin on lähteny kilvanajoon!" Tunnen itseni jälleen osaksi raviperhettä, kiitos pappojen. Entä kun heitä ei enää ole? Entä jos uusia harrastajia ei enää tule? Vieläkö pienet tytöt ja pojat saavat sen kokemuksen raviradalta? Tuskin, mutta voin olla heidän "ravipappansa" katoksella.
 Miten esittelisin ravit ummikolle oikein? Voiko varikolle enää viedä asiaan vihkiytymätöntä? Tuskimpa voi. Poniravit  ja -lähdöt tekevät hyvää koko alan imagolle. Nuoriso tuo mukanaan aina uusia harrastajia, pelaajia, hevosenomistajia ja ennen kaikkea yleisöä! Ehkä kuitenkin lajilla on tulevaisuus...